Ratsuhan minulla jo oli. Alkuaikoina Seelan kanssa maastakäsin touhuilu oli arkipäivää. Aktiivinen tamma lähti aina mielellään kävelyretkille kanssani. Olisi tuntunut väärältä jättää se kerta toisensa jälkeen toimettomaksi laitumelle, joten koitin tarjota sille virikkeellisyyttä ja liikuntaa kävelyretkien muodossa. Herkkäsieluinen tamma vaikutti aina äärettömän hyväntuuliselta kaikissa hoitotilanteissa.
Ensimmäinen varsinainen maastakäsintyöskentelyharjoitus tapahtui ensimmäisten kävelyretkien aikana. Vaadin, että hevosen täytyy kunnioittaa taluttajaa. Tammalla oli suhteellisen reipas askel, ja retkemme olisivat helposti ajautuneet siihen pisteeseen, että koitan roikkua riimunnarussa hevosen perässä kun tamma säntää reipasta vauhtia pitkin metsäpolkuja. Tein hyvin alussa jo selväksi, että minä määrään tahdin. Halusin Seelastakin Rikun tavoin semmoisen talutettavan, että hevonen seurailee jokaista liikettäni peilaten. Semmoisen, jota voi taluttaa maastossa harjasta.
 |
Maastakäsinharjoitteluista on valitettavasti olematon kattaus kuvia.. |
Aloitimme harjoittelun hyvin yksinkertaisilla menetelmillä. Kävelimme ratsastuskentällä, jossa ei ollut ylimääräisiä ruohotupsuja herpaannuttamassa keskittymistä. Seela oli löysässä riimunnarussa. Aloin tehdä pysähtymisharjoituksia. Ennen varsinaista pysähtymistä rupesin silminnähden himmailemaan tahtiani niin, että kengän pohjani raapivat hiekkaa laahaavan hidastamisen merkiksi. Jos hevonen ei vastaavasti hidastanut, otin viimeisen askeleen sen eteen. Ratsastuskentän aita toimi esteenä toisella puolella. Ikäänkuin suljin Seelan matkanteon. Silloin tamma pysähtyi kiinni minuun. Rupesin tasaisen päättäväisesti tökkimään tammaa ryntäälle. Pyysin askelta taaksepäin. Seela tajusi heti signaalin ja otti askeleen taaksepäin käteni ulottumattomille. Paineistus loppui. Sitten taas kulku jatkui.
Aika pian Seela alkoi seurailla liikehdintääni. Peruutusaskeleen vaatiminen osana pysähdysharjoitusta toimi sopivana paineistamisena. Tätä painetilannetta välttääkseen tamma valitsi mielummin yksinkertaisen pysähtymisen minun pienistä hidastussignaaleista.
Teimme toistoja, toistoja, ja lisää toistoja. Harjoittelimme uudenlaisen kävelykulttuurin perusteellisesti. Kun olimme edenneet monen harjoituskerran aikana siihen pisteeseen, että oma pysähtymiseni johti heti hevosen pysähtymiseen, siirryimme seuraavaan vaiheeseen. Hevosen ryntäät eivät saa tulla minusta ohi. Jos eteneminen meinasi tammalla kiihtyä ohitseni, seurasi taas pysähdys. Käytännössä siis minä löin jarrut pohjaan.
Tämänlainen kävelyharjoittelu toimi osana kunnioitussuhteemme rakentumista. Vaadin tamman huomiota, ja samalla laumanjohtajana
oman tilani kunnioittamista. Halusin kuitenkin pitää harjoituksissamme riimunnarun aina löysällä, ilman minkäänlaista päähän kohdistuvaa nykimistä. Ei ole hedelmällistä, jos hevonen ehdollistuu toimimaan talutuksessa vain riimun & riimunnarun vaikutuksesta. Halusin, että meillä on selvät sävelet vaikka vapaanakin.
Tämänkaltaiset maastakäsinharjoittelut toivat esille Seelan äärettömän nöyryyden, keskittymiskyvyn ja työskentelyhalukkuuden. Suoraan sanottuna, tamma oli valtavan mukava!
En ollut hankkinut Seelaa ratsuksi. Olin päättänyt, että aika näyttäköön sen elämäntarkoituksen. Kaikista näistä onnistuneista harjoituksista alkoi mielessäni itää ajatus yhteisistä iltalenkeistä selästäkäsin. Ja miten mukava olisi maastoilla porukalla jonkun kaverin kanssa! Tulisi tammallekin enemmän virikettä elämään, kun pääsisimme lenkkeilemään paljon kauemmas..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti