Metsästys!

Tämähän meinaa mennä pelkästään hevosasioiden muisteluksi! Joten..

Syksy 2011 on jäänyt mieleeni hyvin tapahtumarikkaana ajanjaksona. Seelan tulo oli toki merkittävimpiä tapauksia, mutta oli sitä muutakin aktiviteettia. Ahkeran työnteon ja hevostelun ohella sain toteutettua yhden pitkäaikaisen haaveeni.

Olin jo yläkouluikäisenä haudutellut päässäni ajatusta metsästysharrastuksen aloittamisesta. En ole ihan varma, mistä alkuperäinen innostus kyseistä lajia kohtaan alkoi. Olen aina ollut kiinnostununut mahdollisimman omavaraisesta elämäntavasta. Ajatuksen siemen alkoi itää, kun lukio oli päättynyt. Nyt olisi viimein aikaa alkaa toden teolla panostaa uuteen harrastukseen. Vielä lukiossa ollessani kaikki ylimääräinen opettelu ja pänttääminen ei tahtonut sopia aikatauluihini - metsästäjätutkinto olisi kuitenkin vaatinut olemattomilla pohjatiedoillani roppakaupalla ajankäytöllistä panostamista!

Lähipiirissäni ei pahemmin ollut kyseisen lajin harrastajia, yhtä kauempana asuvaa ystävää lukuunottamatta. Tätä kyseistä henkilöä pommitinkin sitten urakalla lukuisilla kysymyksilläni - kiitos paljon kärsivällisyydestä!

Jokunen tunti tuli vietettyä aikaa uudenlaiseen maailmaan perehtyen. 

Kun internetin ihmeellinen maailma oli selattu, kirjallisuus perusteellisesti tankattu ja sorsien syyspuvut opeteltu, suuntasin syksyisenä perjantai-iltana kohti Kuhmoisten metsästäjätutkintotilaisuutta. Kyllä muuten jännitti, ihan vietävästi! Opiskelumotivaationi oli ollut ihan huipussaan. Teoria oli kohtalaisen hyvin päässäni. Silti on aina älyttömän epävarma olo, kun tiedossa on tentti. Lisäksi olin lueskellut monesta lähteestä, että tentti on hyvin helppo reputtaa ensimmäisellä yrityksellä. Painetta oli siis ilmassa!

Olin paikan päällä todella hyvissä ajoin. Perillä oli siis entistä enemmän aikaa jännittää. Viimeinkin ovet aukenivat tenttiin saapuneille.

Paperit jaettiin ja aloin pohtia monivalintatentin kysymyksiä. Tarkastin kaikki vastaukseni moneen kertaan. Sydän tykytti tuhatta ja sataa, kun tentin pitäjä tarkasti paperiani. Mutisi siinä pöydän takana hiljaisella äänellä, ja ympyröi korjauskynällä väärinmenneet kohdat. En enää muista, minkälainen pistemäärä sen aikaisessa metsästäjäntutkinnossa oli läpäisyrajana. Mies nosti katseensa ja sanoi vain "Onneksi olkoon." Tervetuloa metsästäjien joukkoon.

Olin ikionnellinen!

Seuraavina viikkoina ja kuukausina selvittelin kuumeisesti paikallisten metsästysseurojen tarjontaa. Äkkiä ikävikseni huomasin, että Pirkanmaalla on varsin hankala päästä seuraan - mikäli ei omista maata. Toki myös sopivaa rahasummaa vastaan jotkin seurat ottavat uusia jäseniä, mutta koitin järkeillä asiaa tulevien vuosien suhteen ennen sen suurempia investointeja. Tiesin, että pian on muutto edessä. Tuleva vuosi valottaa ammattiin suuntautumistani, ja jos en jääkään enää Pirkanmaalle, on metsästysseuran pääsymaksuun sijoittaminen suorastaan hukkaan heitetty rahasijoitus.

Treeniä treeniä. Ja viimeinkin tositoimiin..

Onneksi vaihtoehtona tuoreelle metsästäjälle oli kulkea vierasluvilla kokeneempien mukana. Niinpä toiveikkaana ajattelin, että pääsen metsälle ensimmäistä kertaa vielä meneillään olevan kauden aikana. 

Jännittäminen ei siihen tosin loppunut! Seuraavaksi oli tiedossa aseluvan hankkimisprojekti. Isäni informoi minua erilaisten aseiden käyttötarkoituksista ja toiminnoista. Ja toki olin tutustunut aihepiiriin itsekin hyvin perusteellisesti. Jännä ajatella, minkä kehitysprosessin näissäkin asioissa on ehtinyt käydä läpi! Esimerkiksi termi "ballistiikka" oli siihen aikaan täysin vieras. Olin kahlaillut läpi kaikki mahdolliset tietolähteet alkaen eri aseiden rekyyleistä ja päättyen ruutiaseiden latauksen suuruuden kanssa käsikkäin kulkevan iskuenergien määrään eri matkoilla.

Täyttelin ensimmäistä lupahakemusta valtavan jännityksen vallitessa. 


Ensimmäistä lupaa odotellessa kävin ahkerasti treenaamassa radalla. Laji oli minulle todellakin aivan uusi, ja treeni tuli enemmän kuin tarpeeseen! Niinpä sitä sitten alkoi pikkuhiljaa tapahtua kehitystä. Vielä samana syksynä pääsin vierasluvalla ensimmäistä kertaa tositoimiin.

Vasta ajan myötähän sitä käytännössä oppii. Miten mukavaa rauhoittua luonnon keskellä ja oppia lukemaan sitä!

Kertoilen mielelläni myöhemmin tästä harrastuksestani lisää. Tyyliini jotenkin on tahtonut iskostua varsin pitkäpiimäinen tapa alustaa ja pohjustaa kaikkea. Suonethan anteeksi, sinä armas nettipäiväkirjani!

-Emilia