Varustehankintoja

Ratsukoulutus.

Aika lyhyt yhdyssana, johon sisältyy järkyttävä määrä asiaa.

Me olimme tavallaan Seelan kanssa jo tietämättämme aloittaneet sen. Yhteinen maastakäsintyöskentely oli jo alkanut ihan vain yhteisen sävelen löytämiseksi arkipäiväisessä käsittelyssä. Talutuksessa molemmilla oli selvät sävelet. Pahimmat uutuuden jännitykset oli puolin ja toisin karisteltu taakse. Riku oli tullut tammalle tutuksi, samoin talli ja ympäristö. Kentälläkin olimme ehtineet touhuilla. Lähtöasetelmat olivat siis varsin leppoisat.

Ensimmäisenä suuntasin ostoksille. Oli löydettävä suitset tammalle. En ollut suitsiakaan vielä hommannut, ja miksipä olisinkaan. Nyt vasta löytyi niille tarvetta.

En kylläkään muista mistä ne suitset sitten hommasin. Varmaankin paikallisesta hevostarvikeliikkeestä. Oli hassua ostaa cob –kokoiset suitset. Niin pienet! Olin tottunut Rikun valtavaan naamavärkkiin.. (voiko tuota termiä käyttää edes hevosesta puhuessa?? ) Seuraavaksi päänvaivaa aiheutti kuolainvalinta. Jonkunlaiset ravikuolaimet Seelalla oli tätä ennen ollut käytössä. Asiasta sen enempää tietämättä päätin ostaa tavalliset nivelkuolaimet. Jostainhan se kokeilu on aloitettava. 

Viisastuin melkoisesti mittojen hahmottamisen suhteen kokeiltuani Rikun kuolaimia Seelalle tallissa. 15,5cm nivelkuolaimet olivat sen verran väljät, että Seelan viereen olisi mahtunut vielä Seela numero kaksi, samoihin kuolaimiin suitsittuna. Mielikuva kahdesta Seelasta rivissä jakamassa yhdet kuolaimet, ei kuitenkaan olisi ollut ehkä kovin käytännöllistä todellisuudessa. Siispä turvauduin helpompaan konstiin, eli suunnistin suosiolla kuolainkaupoille.

13,5cm nivelkuolaimet osoittautuivat sopiviksi. Ainakin sovituksen perusteella. Käytäntöhän sen vasta varsinaisesti näyttää..

Pitihän se nyt kerrankin hankkia vähän timantteja, kun viimein sain niin kauniin tamman!

Miettimässä uusia suitsia. Hieman vielä säätöä..

Satulaa en ruvennut vielä kovin aktiivisesti etsimään. Meillä olisi vielä pitkä taival edessä maastakäsintyöskentelyssä. Laitetaan nyt tähän samaan kirjoitukseen satula-asiatkin, kun kerta varusteista tuli puhetta. Ja hypätään ajallisesti vähän eteenpäin..

Siinä vaiheessa, kun satula-auto kurvasi pihaan, Seela oli tottunut jokseenkin ratsastajan painoon. Halusin paikalle ammattilaisen tekemään sovituksen, koska en luottanut yhtään omiin kykyihini. Testailtiin Seelan kanssa viittä eri satulaa. Sovitusta helpotti kovasti se, että kykenin vähän ratsastamaan jo tammalla. Samalla tunnustelin tarkkaan, miltä mikäkin satula oman pyllyn alla vaikuttaa.

Lopulta päädyimme Passierin koulusatulaan pitkällisten pohdintojen jälkeen. Istuvuus tuntui sopivalta sekä Seelalle, että minulle. Sovitustilanteesta itsestään ei valitettavasti ole kuvan kuvaa. Eipä siinä hötäkässä tainnut koko kameraa olla lähitienoillakaan, eikä muutenkaan varmaan olisi ehtinyt kuvailla. Ehkä, jos olisi enemmän käsiä ja jalkoja yhdellä ihmisellä.

En ihan tarkalleen muista, miksi hommasin juuri koulusatulan. Muistelen hämärästi, että parhaiten Seelalle istuvat mallit olivat juuri koulusatuloita. Ja ehkä omankin istuntani puolesta koulusatula oli kaikista paras. Ja sovittaja tiedusteli toki tavoitteistamme: "Ei, emme aio kilpailla esteitä".
Hyvä jos uskalsin haaveilla edes tasapainoisesta ravaamisesta tuolloin..

Taisinpa minä niihin aikoihin aloittaa loimienkin hamstraamisen. Kaikki Rikun loimet olivat Seelan päällä kuin telttoja. Pikkuhiljaa tapahtui varusteiden kerrytys, tarpeiden mukaisesti. 

-Emilia

Metsästys!

Tämähän meinaa mennä pelkästään hevosasioiden muisteluksi! Joten..

Syksy 2011 on jäänyt mieleeni hyvin tapahtumarikkaana ajanjaksona. Seelan tulo oli toki merkittävimpiä tapauksia, mutta oli sitä muutakin aktiviteettia. Ahkeran työnteon ja hevostelun ohella sain toteutettua yhden pitkäaikaisen haaveeni.

Olin jo yläkouluikäisenä haudutellut päässäni ajatusta metsästysharrastuksen aloittamisesta. En ole ihan varma, mistä alkuperäinen innostus kyseistä lajia kohtaan alkoi. Olen aina ollut kiinnostununut mahdollisimman omavaraisesta elämäntavasta. Ajatuksen siemen alkoi itää, kun lukio oli päättynyt. Nyt olisi viimein aikaa alkaa toden teolla panostaa uuteen harrastukseen. Vielä lukiossa ollessani kaikki ylimääräinen opettelu ja pänttääminen ei tahtonut sopia aikatauluihini - metsästäjätutkinto olisi kuitenkin vaatinut olemattomilla pohjatiedoillani roppakaupalla ajankäytöllistä panostamista!

Lähipiirissäni ei pahemmin ollut kyseisen lajin harrastajia, yhtä kauempana asuvaa ystävää lukuunottamatta. Tätä kyseistä henkilöä pommitinkin sitten urakalla lukuisilla kysymyksilläni - kiitos paljon kärsivällisyydestä!

Jokunen tunti tuli vietettyä aikaa uudenlaiseen maailmaan perehtyen. 

Kun internetin ihmeellinen maailma oli selattu, kirjallisuus perusteellisesti tankattu ja sorsien syyspuvut opeteltu, suuntasin syksyisenä perjantai-iltana kohti Kuhmoisten metsästäjätutkintotilaisuutta. Kyllä muuten jännitti, ihan vietävästi! Opiskelumotivaationi oli ollut ihan huipussaan. Teoria oli kohtalaisen hyvin päässäni. Silti on aina älyttömän epävarma olo, kun tiedossa on tentti. Lisäksi olin lueskellut monesta lähteestä, että tentti on hyvin helppo reputtaa ensimmäisellä yrityksellä. Painetta oli siis ilmassa!

Olin paikan päällä todella hyvissä ajoin. Perillä oli siis entistä enemmän aikaa jännittää. Viimeinkin ovet aukenivat tenttiin saapuneille.

Paperit jaettiin ja aloin pohtia monivalintatentin kysymyksiä. Tarkastin kaikki vastaukseni moneen kertaan. Sydän tykytti tuhatta ja sataa, kun tentin pitäjä tarkasti paperiani. Mutisi siinä pöydän takana hiljaisella äänellä, ja ympyröi korjauskynällä väärinmenneet kohdat. En enää muista, minkälainen pistemäärä sen aikaisessa metsästäjäntutkinnossa oli läpäisyrajana. Mies nosti katseensa ja sanoi vain "Onneksi olkoon." Tervetuloa metsästäjien joukkoon.

Olin ikionnellinen!

Seuraavina viikkoina ja kuukausina selvittelin kuumeisesti paikallisten metsästysseurojen tarjontaa. Äkkiä ikävikseni huomasin, että Pirkanmaalla on varsin hankala päästä seuraan - mikäli ei omista maata. Toki myös sopivaa rahasummaa vastaan jotkin seurat ottavat uusia jäseniä, mutta koitin järkeillä asiaa tulevien vuosien suhteen ennen sen suurempia investointeja. Tiesin, että pian on muutto edessä. Tuleva vuosi valottaa ammattiin suuntautumistani, ja jos en jääkään enää Pirkanmaalle, on metsästysseuran pääsymaksuun sijoittaminen suorastaan hukkaan heitetty rahasijoitus.

Treeniä treeniä. Ja viimeinkin tositoimiin..

Onneksi vaihtoehtona tuoreelle metsästäjälle oli kulkea vierasluvilla kokeneempien mukana. Niinpä toiveikkaana ajattelin, että pääsen metsälle ensimmäistä kertaa vielä meneillään olevan kauden aikana. 

Jännittäminen ei siihen tosin loppunut! Seuraavaksi oli tiedossa aseluvan hankkimisprojekti. Isäni informoi minua erilaisten aseiden käyttötarkoituksista ja toiminnoista. Ja toki olin tutustunut aihepiiriin itsekin hyvin perusteellisesti. Jännä ajatella, minkä kehitysprosessin näissäkin asioissa on ehtinyt käydä läpi! Esimerkiksi termi "ballistiikka" oli siihen aikaan täysin vieras. Olin kahlaillut läpi kaikki mahdolliset tietolähteet alkaen eri aseiden rekyyleistä ja päättyen ruutiaseiden latauksen suuruuden kanssa käsikkäin kulkevan iskuenergien määrään eri matkoilla.

Täyttelin ensimmäistä lupahakemusta valtavan jännityksen vallitessa. 


Ensimmäistä lupaa odotellessa kävin ahkerasti treenaamassa radalla. Laji oli minulle todellakin aivan uusi, ja treeni tuli enemmän kuin tarpeeseen! Niinpä sitä sitten alkoi pikkuhiljaa tapahtua kehitystä. Vielä samana syksynä pääsin vierasluvalla ensimmäistä kertaa tositoimiin.

Vasta ajan myötähän sitä käytännössä oppii. Miten mukavaa rauhoittua luonnon keskellä ja oppia lukemaan sitä!

Kertoilen mielelläni myöhemmin tästä harrastuksestani lisää. Tyyliini jotenkin on tahtonut iskostua varsin pitkäpiimäinen tapa alustaa ja pohjustaa kaikkea. Suonethan anteeksi, sinä armas nettipäiväkirjani!

-Emilia

Ravitreenistä ratsutreeniin?

Jorinoita pääni sisällä - Ajatuksia Seelasta ratsuna

Kun yhteinen taipaleemme Seelan kanssa alkoi, minulla oli tapana kirjoitella ajatuksiani ylös. Jaan joitakin sen aikaisia mietteitä seuraavaksi. Näiden ajatusten pohjalta on sitten helpompi alkaa selostaa varsinaista koulutusprojektia. Seuraavaksi siis luvassa satunnaista tajunnan virtaa! :D

Paljon kuulee puhuttavan lämminverisen ravihevosen sopimattomuudesta ratsun rooliin. Olen useasti kuullut huolenilmaisuja etenkin rakenteellisiin seikkoihin kohdistuen.

Olen tässä kohden itse kamppaillut samojen huolenaiheiden kanssa. Jalostussuuntaus kautta aikain on pyrkinyt korostamaan ravihevosilla hyvin erilaisia piirteitä ja ominaisuuksia verrattaessa ratsuhevosrotuihin.

Oli hevonen rodultaan tai käyttötarkoitukseltaan mikä vain, olemusta on joka tapauksessa aina tarkkailtava. Hevosenkäsittelyssä ensisijaista on huolehtia hyvinvoinnista ja terveydestä. Ihmisen asettamat tavoitteet tulevat vasta näiden jälkeen. Olemme kuitenkin elävien, tuntevien olentojen kanssa tekemisissä.

Nämä ihmisen asettamat tavoitteet luovatkin sitten raamit omalle hevosharrastukselle. Jokainenhan haluaa löytää omaan käyttötarkoitukseen mahdollisimman passelisti soveltuvan kumppanin karvakorvien monenkirjavasta joukosta.

Seelan kohdalla kävin pitkällisen pohdinnan kypsytellessäni ajatusta ratsukoulutuksesta. Aloitin määrittelemällä termiä ”ratsu” itselleni. Jollekin ratsu on hevonen, joka kykenee rakenteensa ja dynamiikkansa puolesta kohoamaan esimerkiksi nykyisten kouluratsastusihanteiden mittakaavassa taso tasolta ylöspäin. Toiselle ratsun määritelmään riittää, jos hevosen selässä voi istua.

Kiitos Merjalle kuvista!

Myönnän, että määritelmää pohtiessani en viisastunut yhtään. Monestakin syystä. Seela oli pitkällisen ravihevosjalostuksen tuotos. Ravihevosien rakenteessa löytyy toki paljonkin keskinäisiä eroja – jokainen on yksilö. En osannut yhtään arvioida rakenteen puolesta mahdollista soveltumista selkään kohdistuvan taakan kannatteluun. Toisena ongelmana oli tavoitteiden puuttuminen. En vain osannut muodostaa mitään sen suurempia tavoitteita tammalle. Se oli minulle täysin uusi tuttavuus, jolla ratsastushistoriaa ei ollut.

Tämänlainen ”päivä kerrallaan” eläminen oli vapauttavaakin. Jos koittaisikin päivä, jolloin nousen Seelan selkään ja huomaan että se ei hommaan sovellu, se sopii. Ja jos vaikuttaisikin sopivan, terveys ja hyvinvointi ovat kuitenkin etusijalla.

Eihän tämänlainen ajattelutapa ihan ongelmatonta ole. Hevonen on tunnettava varsin hyvin, jotta huomaa hyvinvoinnin heikentymisestä kielivät signaalit. Joskus jopa oikeasti kipeää hevosta voi olla vaikea tunnistaa, sillä saaliseläimenä hevonen pyrkii viimeiseen asti peittämään kipuilunsa. Tämä tosin on riski, joka tulee vastaan jokaisen hevosen kanssa, rodusta riippumatta. Ja ainahan pohjimmiltaan hevosen pitäminen tapahtuu ihmislähtöisesti. Hevosharrastus ylipäätään on ihmisen keksintöä, ihmistä varten. Itsekästä, tiedän! Tätä nyt varmaan on suotta analysoida sen enempää, saisi varmasti äkkiä kirjoitettua etiikkaa käsittelevän moralisoivan romaanin.. 

Toinen linssilude meinasi hankaloittaa kuvaamistuokiota.. :D 

No, luotin että tarkkailemalla hevosen reaktioita löydän meidän rajat. Motiivini ratsukoulutukselle oli oma kiinnostukseni leppoisaa maastoilua kohtaan. Lisäksi Seela vaikutti varsin aktiiviselta ja toiminnalliselta tapaukselta, joka hyvin mielellään aina lähti laitumelta kävelyretkille kanssani. Virikkeellisyyttä varmasti oli isolla ja vaihtelevalla laitumellakin tarjolla, mutta tuskin hevosen hyvinvointia ainakaan voi suuremmin heikentää jos vie hevosta pidemmille retkille toisen ratsukon kanssa lähimaastoihin. Oman harrastusmotivaationikin ylläpitämiseksi kaipasin joka tapauksessa säännöllistä touhuilua hevosen kanssa. Ja päivittäinen käsittely luonnollisesti on paras väylä tutustua hevoseen perin pohjin.

Pidemmittä jorinoitta: En nähnyt suoranaisia esteitä ratsuhommien aloittamiselle. Seela vaikutti olemukseltaan erittäin järkevältä, selväpäiseltä ja helpolta käsitellä. Hyväntuulinen tamma oli pintapuolisesti tarkastettu terveeksi, ja sen historiassakaan ei ollut pahemmin moitteita. Näistä lähtikohdista tein siis päätöksen ruveta pitkälliseen prosessiin kohti ratsuuden saloja!

-Emilia

Maastakäsin - Ja ehkä selästäkin joskus?

Ratsuhan minulla jo oli. Alkuaikoina Seelan kanssa maastakäsin touhuilu oli arkipäivää. Aktiivinen tamma lähti aina mielellään kävelyretkille kanssani. Olisi tuntunut väärältä jättää se kerta toisensa jälkeen toimettomaksi laitumelle, joten koitin tarjota sille virikkeellisyyttä ja liikuntaa kävelyretkien muodossa. Herkkäsieluinen tamma vaikutti aina äärettömän hyväntuuliselta kaikissa hoitotilanteissa. 

Ensimmäinen varsinainen maastakäsintyöskentelyharjoitus tapahtui ensimmäisten kävelyretkien aikana. Vaadin, että hevosen täytyy kunnioittaa taluttajaa. Tammalla oli suhteellisen reipas askel, ja retkemme olisivat helposti ajautuneet siihen pisteeseen, että koitan roikkua riimunnarussa hevosen perässä kun tamma säntää reipasta vauhtia pitkin metsäpolkuja. Tein hyvin alussa jo selväksi, että minä määrään tahdin. Halusin Seelastakin Rikun tavoin semmoisen talutettavan, että hevonen seurailee jokaista liikettäni peilaten. Semmoisen, jota voi taluttaa maastossa harjasta. 

Maastakäsinharjoitteluista on valitettavasti olematon kattaus kuvia..

Aloitimme harjoittelun hyvin yksinkertaisilla menetelmillä. Kävelimme ratsastuskentällä, jossa ei ollut ylimääräisiä ruohotupsuja herpaannuttamassa keskittymistä. Seela oli löysässä riimunnarussa. Aloin tehdä pysähtymisharjoituksia. Ennen varsinaista pysähtymistä rupesin silminnähden himmailemaan tahtiani niin, että kengän pohjani raapivat hiekkaa laahaavan hidastamisen merkiksi. Jos hevonen ei vastaavasti hidastanut, otin viimeisen askeleen sen eteen. Ratsastuskentän aita toimi esteenä toisella puolella. Ikäänkuin suljin Seelan matkanteon. Silloin tamma pysähtyi kiinni minuun. Rupesin tasaisen päättäväisesti tökkimään tammaa ryntäälle. Pyysin askelta taaksepäin. Seela tajusi heti signaalin ja otti askeleen taaksepäin käteni ulottumattomille. Paineistus loppui. Sitten taas kulku jatkui. 

Aika pian Seela alkoi seurailla liikehdintääni. Peruutusaskeleen vaatiminen osana pysähdysharjoitusta toimi sopivana paineistamisena. Tätä painetilannetta välttääkseen tamma valitsi mielummin yksinkertaisen pysähtymisen minun pienistä hidastussignaaleista. 

Teimme toistoja, toistoja, ja lisää toistoja. Harjoittelimme uudenlaisen kävelykulttuurin perusteellisesti. Kun olimme edenneet monen harjoituskerran aikana siihen pisteeseen, että oma pysähtymiseni johti heti hevosen pysähtymiseen, siirryimme seuraavaan vaiheeseen. Hevosen ryntäät eivät saa tulla minusta ohi. Jos eteneminen meinasi tammalla kiihtyä ohitseni, seurasi taas pysähdys. Käytännössä siis minä löin jarrut pohjaan. 

Tämänlainen kävelyharjoittelu toimi osana kunnioitussuhteemme rakentumista. Vaadin tamman huomiota, ja samalla laumanjohtajana 

oman tilani kunnioittamista. Halusin kuitenkin pitää harjoituksissamme riimunnarun aina löysällä, ilman minkäänlaista päähän kohdistuvaa nykimistä. Ei ole hedelmällistä, jos hevonen ehdollistuu toimimaan talutuksessa vain riimun & riimunnarun vaikutuksesta. Halusin, että meillä on selvät sävelet vaikka vapaanakin. 

Tämänkaltaiset maastakäsinharjoittelut toivat esille Seelan äärettömän nöyryyden, keskittymiskyvyn ja työskentelyhalukkuuden. Suoraan sanottuna, tamma oli valtavan mukava! 

En ollut hankkinut Seelaa ratsuksi. Olin päättänyt, että aika näyttäköön sen elämäntarkoituksen. Kaikista näistä onnistuneista harjoituksista alkoi mielessäni itää ajatus yhteisistä iltalenkeistä selästäkäsin. Ja miten mukava olisi maastoilla porukalla jonkun kaverin kanssa! Tulisi tammallekin enemmän virikettä elämään, kun pääsisimme lenkkeilemään paljon kauemmas..

Sieluunsukellusta

Hevosenomistajuuden alkuhetkiä kauan sitten

Riku oli älyttömän opettavainen ensihevonen minulle. Kuljimme varsin pitkän tien suhteen luomisen saloihin. Pikkuinen tyttöhän minä olin, kun hevonen meille saapui. Riku oli aivan äärettömän kärsivällinen peruskäsittelyssä. Muutamia hetkiä kuitenkin muistan, jotka loivat pohjaa omille hevosenkäsittelytavoilleni.

Olin ollut jokseenkin arka hevosten kanssa. Isojen hevosten taluttaminen oli nuorempana talleilla jännittänyt. Kerran pääsin yhdellä tallilla syöttelemään isoa kilpahevosta pihanurmikolle omistajan pyynnöstä. Tottakai menin, mutta jännitti ihan vietävästi. Jännitin ennakolta, jos jotain sattuisikin tapahtumaan. Tiedättehän miten siinä käy.

Pääsimme tallista ulos, jonka jälkeen nurmikentälle meno sujui vielä kohtalaisen rauhallisesti. Hevonen oli riimunnarussa pienellä 12-vuotiaalla aralla tyttösellä, jonka sydän tykytti tuhatta ja sataa. Ruuna napsi pari ruohotuppoa hirmu varovasti. Minua jännitti lisää kun aistin hevosen jännityksen. Hevonen kimposi yhtäkkiä päänsä pystyyn ja silmät suurina tuijotteli horisonttiin. Sitten vasta alkoikin jännittää. Nyt se varmaan lähtee käsistä... Ruunankin jännitys kasvoi. Se otti pari syöksyaskelta lyhyessä riimunnarussani ja lähti kiertämään ympyrää naru kireällä. Hyvä ihme kuinka minua silloin jännitti. Koitin varmaan tärisevällä äänellä "rauhoitella" ruunaa, mutta auta armias kun omalla käytökselläni juuri aiheutin hevosen olotilan! Tilanne päätyi siihen, että hevonen hyppäsi pystyyn edessäni. Kauhusta jäykkänä sain jotenkin ihmeen kaupalla talutettua sinkoilevan hevosen (roikuttua perässä) takaisin tallin ovista sisään.


Myöhemmin tajusin ilmiön syyn. Hevonen on äärettömän herkkä aistimaan erilaisia tunnetiloja. Eikä tuo kai mikään ihmekään ole, ihan jo luonnon oma mekanismi villihevosten selviytymistä edistämään. Näistä asioista on muuten paljon syvällisempää asiaa tuolla toisessa blogissani! En tässä enempiä lähde tiedepuolta analysoimaan.. :) Kuitenkin, hevonen heti alkuun aisti ilmassa olevan jännitykseni, ja ryhtyi sitten kimpassa kanssani jännittämään mahdollista pusikossa vaanivaa sapelihammaskissaa. Jonka minä olin itse sinne luonut.

Tästä ilmiöstä viisastuneena päätin myöhemmin hyödyntää tuota hevosen herkkää tunnevaistoa.

En tiedä tarkalleen miksi, mutta Rikun kanssa vastaavanlaista jännitystä ei ollut. Suhtautuminen omaan hevoseen on aivan eri, jo ihan alusta alkaen. Ehkä alitajuntaisestikin tietää, että sen kanssa on vain pärjättävä. Jonkunlainen psykologinen tila siinä vallitsee. Ja toki hevosen oma, itsevarman rauhallinen persoona lisää ihmisen rentoutta. Äkkiä näin että ei ole olemassakaan mitään jännittämisen aihetta.

Ensimmäinen konfliktimme Rikun kanssa tapahtui laitumella. Rikun tulosta ei ollut kulunut kauaa. Olin hakenut hevosen kiinni, ja läksin taluttamaan sitä kohti porttia. Muutaman askeleen jälkeen alkoi kunnon rynnistys narussa. Minä suutuin! Ei oman hevosen kanssa kävelyn kuulu olla tälläinen vetokisa, että ihmistä viedään "kun pässiä narussa"! Nykäisin narusta ja hypähdin Rikun eteen. Kasvoin pituutta ainakin neljä metriä ja tömistelin hevosta kohti maa täristen (ehkä hieman liioiteltuna, painoin tuolloin ehkä 40kg). Itsevarmuuteni oli vuorien korkuista sillä hetkellä. Riku pysähtyi laakereilleen kuin ihmeen kaupalla, ja lähti kiltisti peruuttamaan. Se oppi jotain minusta. Ja minä itsestäni.

Tämä oli hyvin arkipäiväinen näky. Ei se sentään puuhun koskaan 

kiivennyt perässä..

Toinen kerta oli aidosti vaarallinen. Riku käyttäytyi todella uhmakkaasti kerran kun alkuaikoina tulin laitumelle. Laitumen perukoilta vastaan laukkasi hurjassa mielentilassa Riku, joka näytti tulevan päälle. Taisin siinä muutaman sekunnin murto-osan ehtiä miettimään miten toimin. Hevonen selvästi haki tuolloin omaa paikkaansa laumahierarkiassa. Ja oli muutenkin jostain syystä aivan ylikierroksilla. Ehdin käydä läpi päässäni, että nyt jos väistän, väistän aina. En edes kerennyt ajatella päällejuoksemismahdollisuutta. Päätin jämäkästi olla väistämättä. Tässäkin tilanteessa edellisen kerran onnistumisesta vahvistuneena kasvoin jättiläiseksi. Kohtilaukkaava ruuna juoksi hyvin tuimaa ilmettäni kohti, ja minä röyhistin mahtailevana rintaani. Tahtojen taisto oli valtava. Kumpi väistää? Tästä olisi saanut oivallisen vedonlyönnin kohteen johonkin viihdeohjelmaan..

Riku teki valtavan jarrutuksen edessäni ja pyörähti samantien takaisin kohti tulosuuntaa. Minä otin mahtavia juoksuaskeleita vihaisesti hevosen perässä. Näin ei enää koskaan!!

Näin jälkeenpäin ajateltuna, onneksi mitään ei sattunut. Vuorenkokoinen itsevarmuuteni ei olisi paljoa pelastanut, jos hevonen olisi ollut niin hupsu että olisi juossut tylyn viileästi päältäni. Kuitenkin aika mieleenpainuva kokemus sekin. Eikä vastaavaa tilannetta tullut enää koskaan. Voimakastahtoinen hevonen tarvitsi välienselvittelyn, ja sen se sai.

Hevosen käyttäytyminen ilmentää varsin monenkirjavasti sen suhdetta ihmiseen. Ihminen mielletään ainakin siinä määrin osaksi laumaa, että ihminen saa/ottaa paikkansa laumahierarkiassa. En tiedä miten tämä kuvio toimii niiden yksilöiden kohdalla, joiden hoitajat/käsittelijät vaihtuvat jatkuvasti. Usein hevosen käsittelytilanteet monilla isommilla talleilla keskittyvät "spesiaaliin" hoito- tai ratsastuskäsittelyyn, mutta varsinainen lauman kanssa tapahtuva toimettoman vapaa-ajan viettäminen on vähäisempää.


Minä lähestulkoon asuin laitumella. En hevosta käpälöiden, kunhan vaan olin paljon läsnä. Istuskelin kivillä, tein monesti läksyjä jonkun kiven päällä. Monesti myös kiipesin isoon mäntyyn nauttimaan ihanasta ilta-auringosta. Ehkä sen takia Rikusta tuli sellainen seuraaja. Ja myös sen kehittyneen kunnioitussuhteen ansiosta. Meillä oli loistava kaverisuhde, jossa minä olin laumanjohtaja. Uskon, että se koki minut täydellisesti osaksi laumaa.

Lopulta suhteemme oli varsin mainio. Pidin Rikua monesti vapaana lenkillä, ja se seurasi kuin koira. Kuvat Rikusta ovat valitettavasti ulkoisella kovalevylläni, mutta lisäilen niitä jälkeenpäin kun ehdin. Ratsastin paljon varusteetta. Ravailin ja laukkailin maastossa pelkkä tukko harjajouhia kädessäni. Osasimme varsin hyvin ennakoida toisiamme. Teimme varusteetta -retkiä jopa maantielle joskus. En kyllä enää ihmettele, miksi vastaantulevat autoilijat katsoivat hieman pelokkaina menoamme tienpiennarta pitkin.. Mutta silloin en tajunnut. Ja ehkä hyvä niin! Tulipahan uhkarohkeilla tempauksillani nähtyä, mihin näistä eläimistä voi parhaimmillaan olla..

Seelan kanssa sitä olikin sitten taso-odotus korkealla!

-Emilia

Kotiseuturetkeilyä

Ensimmäisten viikkojen aikana Seela sai rauhassa kotiutua laitumelle ja Rikun seuraan. Ensimmäinen retkemme ulos tarhasta suuntautui talliin: Kävimme tsekkaamassa miltä uusi kotikarsina näyttää. Riku edellä ja Seela perässä vaelsimme toiselle puolelle tonttia. Karsina taisi tuntua ihan mukavalta hevosen olemuksesta päätellen, ja kaikki sujui rauhallisissa merkeissä. Taas kerran sain kiittää Rikun läsnäoloa - kokemattomampi kun helposti heijastaa käyttäytymisensä toisen hevosen olemuksesta. Laumanjohtajan tyyni olemus oli sielunhoitoa tammalle.

Alkusopeutumisista selvittyämme saapui paikalle tilaamani eläinlääkäri. Taivutuskokeet olivat puhtaat, hampaat näyttivät asianmukaisilta ja yleinen terveydentila muutenkin mainiolta. Hoitotoimenpiteet sujuivat juuri kun pitääkin. Luottavainen Seela selvisi tilanteesta moitteetta.

Kävimme myös harva se päivä hoitamassa puutarhan nurmikkoa Seelan kanssa. Ihanat kesäpäivät sujuivat leppoisasti pihapiirin laitumella, välillä nurmikentällä, välillä tallissa harjaillen. Tutustumisemme jatkui hyvin rennolla meiningillä.

Rikun perään Seela kylläkin alkoi olla. Ja sitä nyt tuskin on hankala uskoa. Kahden hevosen yhteisössä toisen yksinjääminen on aikamoinen kriisi. Surullinen tamma jäi huutelemaan Rikun perään, kun lähdin ratsastamaan. Aika äkkiä kuitenkin Seela hahmotti, että kaveri ei lähde koskaan pysyvästi. Aina se sieltä tulee takaisin...

Pian koitti päivä, kun teimme ensimmäisen retken hieman etäämmälle. Ystäväni ratsasti Rikulla, minä käppäilin Seelan kanssa, ja siskoni Mari tuli mukaan kameran kera. Kiitos Marille näistä seuraavista kuvista! Mikäpä sen parempi yhtälö, kun tyyni alkusyksyn aurinkokeli ja leppoisa Riku tiennäyttäjänä.

Perin huolestuttava tilanne. Ihmeellinen pelto, ja Rikukin liian kaukana!

Kävelimme muutaman kilometrin lenkin lähipellolle. Seela olisi mielellään kävellyt koko matkan Rikun hännässä roikkuen. Käytin silti tilaisuutta hyväkseni, sillä aika harvassa oli ne kerrat kun sain hevoshommiin apujoukkoja. Nämä yhteiset retket kun tulevat olemaan melko harvassa.. 

Tutustuttiin ympäristöön ja harjoiteltiin siitä Rikun hännästä irtautumista. Taluttelin Seelaa pitkin peltoa samalla kun ystäväni treenasi Rikun kanssa omaa tahtiaan. Alkuun Seela hätääntyi aivan totaalisesti kun käännyimme eri suuntaan ratsukosta. Valpastunut eläin koitti lähteä säntäämään takaisin Rikun suuntaan. Heilutteli päätään, korvat ja silmät pyörivät päässä ja ravia oltiin jo kohta syöksymässä suin päin. Käänsin tamman rauhallisesti ympyrälle liinassani ja kelasin takaisin luokseni. Muutaman hätäisen pikkuympyrän jälkeen tamma rauhoittui seisomaan. Sitten eteneminen jatkui taas.

Ihana, turvallinen mies..

Vaadin Seelan täydellistä huomiota, ja säntäily alkoi vähentyä. Teimme paljon ympyröitä ja pysähdyksiä. Kävelimme ylämäkiä ja alamäkiä. Rikun treeni jatkui, mutta aina välillä ratsukko pistäytyi tervehtimässä meitä. Eipä ehtinyt ikävä pahemmin yltyä..

Rauha palautui maailmaan. Seela käveli kuuliaisena sinne minne minäkin. Liinakin alkoi olla mukavan löysällä. Palkkiona oli mukava kotimatka rauhassa Rikun perässä, ilman erityisempiä vaatimuksia. Olipahan tässä jo sulattelemista taas..

Kiinnitin huomiota Seelan käytökseen talutustilanteessa. Tamma kunnioitti varsin hyvin taluttajaa, ja etenkin tämänkaltainen erikoistilanne oli suorastaan jo äärirajojen testailua. Kaikki oli niin uutta. Varmasti tilanteessa vallitsi melkoinen henkinen stressi! Minä olin tyytyväinen. Tästä olisi hyvä jatkaa varsinaiseen maastakäsintyöskentelyyn.

Pian meininki oli varsin tyyntä. Kuljettiin kaikessa rauhassa sinne minne pitikin.

Peltoharjoittelumme tuli päätökseen, kun saavutettiin rento mielentila. Naapurin isäntäkin kävi morjestamassa kaunotarta.

Tämän retken päätteeksi aloin kävelytellä Seelaa lähimaastoissa ahkerasti. Ensimmäinen kokemus ympäröivään seutuun tutustumisesta oli varmistettu positiiviseksi Rikun kera. Seuraavilla retkillä Seela olikin jo heti alkuun huomattavasti tyynempi, vaikka "vetohevosta" ei enää ollut matkassa. Seikkailimme lähipeltojen ohella metsäpoluilla, niityillä, lukuisilla pikkuteillä ja muutamilla kauniilla rannoilla. Seela tyytyi minun läsnäolooni, ja malttoi rentoutua. Näiden  koko ajan leppoisammin sujuvien kävelyretkien päätteeksi oli aika siirtyä ensimmäistä kertaa ratsastuskentälle.

-Emilia

Parisuhdeterapiaa

Ensimmäiset viikot Seelan kanssa sujuivat varsin rauhallisissa merkeissä. Tutustumista tapahtui puolin ja toisin, lähinnä laitumella.

Seela sai rauhassa totutella uuteen laidunympäristöön ja hevoskaveriin - siinä varmasti jo mietittävää uudelle tulokkaalle pitkäksikin aikaa.

Ensimmäisenä projektina meillä oli tuolloin toistemme läsnäoloon tottuminen. Kiinnitinkin Seelan käytöksessä heti alussa huomiota sen lähestyttävyyteen: Sille ei ollut todellakaan itsestäänselvää porhaltaa ihmisen luokse, kun saavuin laitumelle. Pidän erittäin tärkeänä, että hevonen kokee ihmisen lähestymisen pelkästään positiivisena asiana. Seela jäi monesti taustalle ihmettelemään, kun saapuessani kutsuin hevosia normaaliin tapaani portin luona. Riku juosta porhalsi laitumen perukoilta täyttä laukkaa niin että tanner tömisi, mutta tämä uusi tulokas ei paljoa kutsuhuudoista meinannut piitata. Sama ilmiö tapahtui kerran, kun lähestyin itse tammaa. Seela väisti. Siitä alkoi meidän parisuhdeterapia.

Kesälomani oli sopivasti kesken, joten aikaahan minulla oli. Vietin paljon aikaa laitumella kivillä istuskellen, siivoillen ja käppäillen. Yli-innokas seurakoirahevonen Riku oli normaaliin tapaansa messissä, kaikessa mitä teinkään. Niinpä Seelankin oli pysyteltävä lähettyvillä, siellä missä lauma on.

Seuraava askel vei tilannetta lisää eteenpäin. Seelan seisoskellessa etäämmällä lähdin rauhallisesti kävelemään sitä kohti. En katsonut koko hevosta päinkään. Muutama askel kohti, sitten selvästi edestä tai takaa vinoittain ohi. Hevonen huomasi jo kaukaa etten aio tulla iholle, vaan kunhan tässä kuljeksin läheltä. Tätä toistimme useasti. Toki hevonen ennen harjoituksia oli antanut koskea ja oli saattanut käväistä luonakin, mutta halusin silti ehdollistaa tamman suhtautumaan ihmisen läsnäoloon niin mutkattomasti, että KOSKAAN ei tule tilannetta, ettei se antaisikaan kiinni. Ilman makupaloja. Halusin, että aloite tulee seuraaviin kosketuksiimme tammalta.

Pieni laumamme vaeltaa..

Tilannetta avusti myös Riku. Kun kuljeksin laitumella ja Riku seurasi perässä, Seelakin seurasi. Pian pieni laumamme liikkui laitumella jonona. Ihme harjoituksia, tamma varmaan mietti..

Sitten pääsimme asiaan. Istuskelin taas kerran laitumella kivellä ja saatoin lauleskella kauniilla heleällä äänelläni jotakin hittiballaadia (..ehkä lauluääneni takia Seela oli pysytellyt ihan suosiolla kauempana? :D) 
ja viimein tammaa alkoi kiinnostaa läsnäoloni. Seela käveli suhteellisen lähelle ja jäi katselemaan. Hitaasti käännähdin selin tammaan, nousin kiveltä ja kävelin muutaman metrin rauhallisesti kauemmas. Tamma lähestyi taas, minä seisoin selin siihen ja hengittelin näkyvästi ja hyvin rauhallisesti.

Seela käveli luokse ja nuuhkaisi varovasti paitaa. Otin taas muutaman rauhallisen askeleen poispäin. Seela tuli perässä ja nuuhki lisää. Sitten kävelin pois laitumelta.

Ensimmäinen aito kontakti oli luotu. Nyt olin Seelan silmissä jokseenkin kiinnostava. En tarjonnut makupaloja, pelkän rauhallisen läsnäoloni. Tamma otti sen askeleen suhteemme luomisessa, joka toimii myöhemmin pohjana kaikelle hevosenkäsittelylle.

Seuraavina harjoituskertoina toistimme näitä edellisiä kuvioita ahkeraakin ahkerammin. Vaadin Seelalta lähestymisen aloitetta. Toisiksi viimeinen askel harjoituksissamme oli hyväksyä Seelan kontaktinottamisyritys. Kun Seela lähestyi minua, käännyin sitä kohti rauhallisesti ja koskin. Sitten lähdin pois.

Alakuvassa mietteliäät pohdinnat menossa. 

Yläkuvassa kontakti alkaa jo oikeasti kiinnostaa.

Viimeinen harjoituksemme oli siedättää tamma perusteellisesti minun lähestymisaloitteeseen. Enää se ei ollutkaan yhtään hankalaa. Kontaktia oli tamman aloitteesta otettu useasti, ja näiden harjotusten aikana kontaktimme ei johtanut kertaakaan mihinkään lisävaateisiin (esimerkiksi riimun päähänlaittoon tms). Kävelin Seelaa kohti vinoittain katsomatta siihen. Tamma seisoi rauhassa ja päästi koskemaan. Sitten lähdin pois.

Näiden harjoitusten jälkeen ei ole koskaan tullut tilannetta, jossa kiinniottaminen olisi hevoselle jotenkin negatiivista. Käyn yhä päivittäin monta kertaa laitumella ilman minkäänlaisia vaatimuksia hevosta kohtaan. Kunhan käyn. Vietän siellä aikaa. Läsnäoloni ei tarkoita heti jonkunlaista työnteon aloittamista tai toimenpideoperaatiota. Välillä käyn koskemassa, välillä en. Useimmiten tamma itse tulee luokseni heti kun menen laitumelle.

Monilla hevosilla tämänkaltaista operaatiota ei todellakaan tarvitse tehdä. Seelankin kanssa olisi varmasti pärjännyt ihan ilmankin. Koen kuitenkin tärkeäksi, että läsnäoloni on hevoselle maailman luonnollisin asia. Ja Seela ilmensi heti alkumetreillä hyvin herkkää, tarkkailevaa luonteentyyppiä. Makupalat eivät muutenkaan mielestäni johda suhteen kehittymisen kannalta mihinkään suuntaan. Koulutuksellisesti hevonen on helppo ehdollistaa herkkupaloilla haluttuun asiaan, ja olisi ollut hyvin yksinkertaista tarjota pussillinen porkkanoita joka ikinen kerta kun saavuin laitumelle. Varmasti olisi Seelakin tullut. Haluan olla aidosti kiinnostava, laumaan kuuluva hahmo, johon hevonen kokee tarvetta luoda suhde. 

Oltiin päästy siinä alulle!

-Emilia

Uuden elämän ensimmäinen päivä

Nämä ensimmäiset tekstini ovat aikamoista takaumaa jo useita vuosia sitten tapahtuneisiin hetkiin.

Elekeehän välittäkö!

Pitkäaikainen haaveeni tämänlaisen blogin pitämisestä on ollut melkoinen kypsymisprosessi. Viitsiikö? Miksi? No joo, onhan se osittain myös aikaansaamisestakin kiinni. Nyt viimein saan aikaan! Ehkä on hyväkin, että aikaa on kulunut. Tuleepahan kirjoiteltua vain niistä mielen syövereihin iskostuneista tähtihetkistä..

Edellisessä päivityksessä aloitin tarinan Seelasta. Asia inspiroi minua monestakin syystä, mutta jokin päivä blogini pääsee vielä nykyhetken kanssa ajan tasalle, ja Seela tässä arjessa yhäkin vaikuttaa.. Onpahan yhteinen kasvutarinamme avattu perusteellisesti näillä vanhojen muisteloilla!

Kotiutuminen

Kuten jo aikaisemmin totesin, olen kova jännittäjä. Onneksi olen myös kova valokuvaaja. Seelan purkaminen kopista ja seuraavat hetket ovat hautautuneet syvälle unholaan. Onneksi olen jossain vaiheessa kipittänyt hakemaan kameran muistini tueksi. 

Uuden hevosen saapumista on aina ihan älyttömän jännittävää seurata. Niin oli tälläkin kerralla. Hevosten keskinäinen tutustuminen ja toisiinsa suhtautuminen toki jännittää, mutta on mahtava seurata myös kuinka uusi tulokas "imee" itseensä ympäröivää, vierasta seutukuntaa. Se into millä uusi alue kartoitetaan, kuinka mielentilat käyvät jossain yläsfääreissä, kuinka nopeasti tilanne tasaantuu.. 

Yleensä uuden hevosen tullessa olen toteuttanut tietynlaisen rutiinin. Todennäköisesti tälläkin kerralla, vaikka myönnän että en tosiaan muista varmaksi! Olen yleensä vienyt tallin alkuperäiset asukit pois silmistä. Yleensä talliin, ennen kun uusi hevonen puretaan kyydistä. Sen jälkeen uuden tulokkaan kanssa käydään tekemässä tarhassa/laitumella kävelyretki niin, että kartoitetaan yhdessä laitumen rajat. Kotipaikan laidun oli varsin suuri, ja alueella oli sekä metsää, että aukeita paikkoja. Koen hyödylliseksi näyttää hevoselle mahdollisen kriisitilanteen tullessa, että mihin päin voi turvallisesti syöksyä. Koskaan kun ei tiedä kahden ison eläimen tutustumisseremonian kulusta..

Muutenkin yli-innokas Riku olisi varmasti hypännyt portilla syliin silkasta innosta, jos reviirin kunkkua ei olisi viety hetkeksi jäähylle talliin.. Ja uusi tulokas taas pysyy sopivasti tutkimassa seutukuntaa kauempana portista, kun vanha asukki tuodaan laitumelle. Seela oli sopivasti laidunkauden jäljiltä kengättä, ja Riku taas oli pysyvästi kengätön. Riskit minimoitu, jees!

Kummasti tuli Rikuunkin vauhtia. Mikä ihana nainen!

Niinhän siinä kävi, kun laskin Rikun laitumelle. Seela oli takalaitumella ihmettelemässä, kun Riku juoksi onnessaan katsomaan uutta naisystävää. Sieltä sitten lähdettiin kipittämään porukalla ympäriinsä Seela edellä. Vähän iholle liimautuvaa sorttia tuo mies?

Kyllä on isokin laidun äkkiä kartoitettu. Alhaalla oikealla on jo ruohonjuuritason kartoitus menossa..

"Virkeän oloinen hevonen", taisi olla ainoa päällimmäinen tunnelma sillä hetkellä.. Muutamissa minuuteissa oli kaikki ilmansuunnat käyty läpi ja lopulta Riku kyllästyi vauhdikkaan naisen perässä juoksemiseen. Se jäi hölmön näköisenä tuijottamaan Seelan säntäilyä. Pian Riku palasi oman heinäkasansa tuhoamistehtävään ja suuremmilta alkukriiseiltä näytettiin välttyvän.

Pian myös Seelan kohdalla meno rauhoittui. Kameran takana mietin, että onpas se nätti.

Kun pahimmat intoilut ja säntäilyt oli purettu, heinä alkoi kiinnostaa Seelaakin. Ja tietysti nimenomaan se toisen pino. Riku teki aika nopeasti selväksi, ettei aio hievahtaa omalta valtaukseltaan. Nokkaantunut lady ymmärsi kerrasta talon isännän oikeudet. Tulipahan testattua onko siinä miestä.

Isännän pino on isännän pino.

Kohtalaisen hyvin hevoset näyttivät sietävän ihan lähikontaktiakin toisiinsa. Rikun rauhallinen olemus ja lempeä, hyväntuulinen käytös tasaannutti Seelankin hyvin pian. Riku oli selvästi hyvin mielissään uudesta naisystävästään. Olin todella iloinen!

No, onhan se kohteliasta uudelle tyttöystävällekin tarjota..  Toi Seela on aika kiva.

Ei aikaakaan, kun Seelakin malttoi paneutua heinänsyöntiin. Tasaantunut nainen rohkaistui heittäytymään jo piehtaroinnin nautintoon.

Lisää kuvateksti

Kotiutuminen oli lähtenyt alulle. Tutustumisseremonia oli suoritettu hyvässä hengessä ja rauha palautunut laitumelle. Minulla oli onnistunut fiilis. Ja oli mukava huomata, ettei tamma koittanut kertaakaan tarjota monoa toiselle.. Ei ainakaan potkimiskäytös ollut tämän perusteella ihan höllässä. 

On onni, että kotilaidun oli ihan pihapiirin yhteydessä. Hevosten elämää on helppo tarkkailla vaikkapa kahvikupposen ääreltä. Tutustuminen oli näiden kahden kohdalla todella vaivatonta. Koko loppupäivä mentiin hyvin rauhallisissa merkeissä, ja Seela oli tyyni kun kesäinen poutapäivä. Olemuksesta oli vaikea uskoa, että hevonen oli vasta saapunut. En nähnyt koskaan yhteenottoja, tai minkäänlaisia muitakaan kriisejä näiden kahden välillä. Heti ensimmäisestä päivästä saakka Rikulla ja Seelalla oli selvät sävelet. Riku oli isäntä, mutta todella reilu sellainen. Asetelma oli juuri kuin olin toivonutkin: Riku sai oman tyttöystävän!

Tästä se lähtee. Uusi seikkailu.

-Emilia

Shade

Seelan tulo

Viimeiset elokuun päivät vuonna 2011 käänsivät uudenlaisen sivun elämässäni.

Samaisen vuoden keväällä olin saanut painaa valkolakin päähäni, ja tuleva välivuosi antoi sopivan sauman pohtia hevoskuvioita uudelleen. Koulu olisi tältä erää tauolla, ja töiden ohella olisi oikeasti aikaa panostaa hevosharrastukseen entistä enemmän. Näitä ajatuksia silloin haudoin. Haudoin jopa niin paljon, että välillä havahduin löytämään itseni hevostalli.net:n markkinoiden syövereistä.. Ihan tosissaanko, toinen hevonen?

Rikukin kaipaisi pian uutta seuralaista. Seurahevosena ollut tamma oli muuttamassa muualle, joten jotain oli kuitenkin kehitettävä.

Ihmeellisesti asiat sitten ratkenikin. Siskoni oli miehensä kanssa häämatkalla, ja suhteellisen sosiaalisena henkilönä tutustui ulkomailla lentokentällä suomalaiseen seurueeseen. Puhetta tuli -arvatenkin- hevosista. Yksi naisista kertoi omasta tammastaan, jonka ravivalmennus oli vasta lopetettu. Ilmeisesti liiallinen kuumuminen ja ylitsevuotava laukkaherkkyys olivat sulkeneet haaveet ravihevosen elämäntehtävästä. Seela ei ollut juossut edes koelähtöä.

Matkan jälkeen siskoni Mari vihjasi minulle kotia etsivästä Shadesta. No kuinka ollakaan..

Pian koitti kaunis kesäpäivä, kun lähdimme suuntaamaan Etelä-Suomeen. 

Tamma vaikutti tavattoman sievältä. Juuri 6 vuotta täyttänyt Seela odotti meitä laitumella ja suhtautui tyynen rauhallisesti pällistelevään ihmispopulaatioon. Seelalla oli koitettu aikaisemmin satulaa selkään, ja joku oli kuulemma käynyt istumassa kyydissä ennen ensi kohtaamistamme. Eli ratsuihmisen silmissä täysin osaamaton.

Ensimmäiset kuvat Seelasta. Herkkä tamma otti kontaktia hyvin sievästi ja maltillisesti uusiin ihmisiin.

Ehkä rohkeuteni hommata täysin "viraton" lämminverinen perustuikin niin totaalisen yksinkertaisille vaatimuksilleni: Omistin jo ratsun, nyt kiikarissa oli seurahevosen virkaan soveltuva eläin. Terveys ja luonne, eli hyvä käsiteltävyys, olivat ainoat kriteerini. Olin henkisesti valmis ottamaan hevosen, joka itse ajan kuluessa tulisi näyttämään minulle kykynsä, kapasiteettinsa ja toki myös rajansa. 

Meidän edullinen lähtöasetelmamme toimi oivallisena ponnistuslautana tulevaan: Asenteeni Seelaa kohtaan oli täysin vailla ennalta määritettyjä tavoitteita. Hevonen sai oman paikkansa ilman minkäänlaisia suorituspaineita tai ennaltamäärättyjä käyttötarkoituksia.

Koin myös olevani "valmis" tälläiseen raakileeseen. Täysipäiväistä hevosenomistajuutta oli takana 6 vuotta, ja ongelmatilanteiden ilmaantuessa tukiverkosto olisi hyvin lähellä. Nyt aikuistuneempana myönnän, että ratkaisuni oli hyvin lapsenomaisen rohkea. En tajunnut mitään siitä maailmasta, mistä Seela tajusi: ravitouhuista. Seela ei tajunnut mitään minun ratsumaailmastani. Minä hallitsin ratsukoulutuksen lähinnä teoriatasolla. Kuulostaa ihan karmealta yhtälöltä..

Ehkä nämä seikat eivät niin häirinneet minua juuri niiden tavoitteiden puuttumisen ansiosta. Ajattelin, että mikään ei voi mennä pilalle jos elän vain päivä kerrallaan hevosen ehdoilla. Asianmukaisen hoidon ja olosuhteet tarjoamalla lähdemme rakentamaan hiljalleen suhdettamme.

Niinpä sitä sitten tuli haudottua ajatuksia muutama päivä oman pään sisässä. Ensikohtaaminen oli pelkästään positiivinen ja terveys- & luonnekriteerit vaikuttivat pintapuolisesti täyttyvän. 

Tosiasiassa, eihän semmoinen "käytiin kerran katsomassa" kerro yhtään mitään. Aika vasta näyttää. Luottavaisin mielin siis olin! Ja kun vettä oli jo myllyssä valmiiksi, voitte arvata mihin päädyin tamman hankkimista pohtiessani. Muutama päivä kului, ja..

29.8.2011 oli maanantaipäivä. Aamutuimaan auto lähti kohti eteläisempää Suomea. Tiedättekö sen tunteen, kun aurinko paistaa vielä alhaalta ja kotitieltä käännytään taipaleelle tyhjä hevoskoppi perässä? Jännitti. Kutkutti. Onkohan tässä mitään järkeä? Onneksi mukanani oli uskollinen luottokuskini, rakas ystäväni naapurista. Siinä seurassa ne villeimmätkin perhoset mahassa hieman rauhottuvat.

Se on menoa!

Matka tuntui todella pitkältä. Ainahan se tuntuu kun jotain hirveästi odottaa. 

Perillä ei sitten mennytkään enää niin kauaa. Seela sai jättää kaikelle tutulle hyvästit. Oli haikeaa rikkoa kahden olennon välinen kiintymys viemällä tamma omistajaltaan: Samalla itse olin hyvin luottavainen tulevaan, sillä kaikesta ilmeni että hevonen on saanut kasvaa ja elää hyvässä hoidossa tämänastisen elämänsä. Lastaus sujui täydellisesti.

Tulomatkalla kopissa oli hyvin hiljaista. Mitä lie kaveri miettinyt ikkunasta katsellessaan. Auton sisällä oli hiljaista myös. Olin aika soikea onnesta.

Hieman hämmentynyt kaveri..

Yhdet kahvit juotiin puolimatkassa. Seela mutusti rauhassa heiniä kopissa. Jännitin selvästi paljon enemmän kun hevonen.. Muistan pohtineeni huoltoasemalla antaumuksella kuinka menetellä kopin ilmanvaihdon suhteen.. Mihin asentoon ikkunat? Oliko se jo hyvä? Pitäiskö tota kuitenkin vähän vielä avata? Joskus yksinkertaiset asiat saattaa jossain mielentilassa olla kovinkin monimutkaisia.. Samalla hätäilin jo valmiiksi Rikun suhtautumista tähän uuteen tulokkaaseen. 

Viimein auto kääntyi takaisin omalle pihatielle. En muista mitä sitten tapahtui. Kaikki jännitti ihan kamalasti. Olen aina ollut kova jännittäjä tälläisissä tilanteissa! Hyvin kaikki toki sujui, mutta seuraavat mielikuvat ovat laitumelta, kun otin onnessani kuvia kaveruksista. 

Sinä päivänä oli rakkautta ilmassa. Lähes jo kolmiodraaman ainekset. Riku rakastui kovasti sievään ja siroon naisystävään. Ja samoin minä.