Sieluunsukellusta

Hevosenomistajuuden alkuhetkiä kauan sitten

Riku oli älyttömän opettavainen ensihevonen minulle. Kuljimme varsin pitkän tien suhteen luomisen saloihin. Pikkuinen tyttöhän minä olin, kun hevonen meille saapui. Riku oli aivan äärettömän kärsivällinen peruskäsittelyssä. Muutamia hetkiä kuitenkin muistan, jotka loivat pohjaa omille hevosenkäsittelytavoilleni.

Olin ollut jokseenkin arka hevosten kanssa. Isojen hevosten taluttaminen oli nuorempana talleilla jännittänyt. Kerran pääsin yhdellä tallilla syöttelemään isoa kilpahevosta pihanurmikolle omistajan pyynnöstä. Tottakai menin, mutta jännitti ihan vietävästi. Jännitin ennakolta, jos jotain sattuisikin tapahtumaan. Tiedättehän miten siinä käy.

Pääsimme tallista ulos, jonka jälkeen nurmikentälle meno sujui vielä kohtalaisen rauhallisesti. Hevonen oli riimunnarussa pienellä 12-vuotiaalla aralla tyttösellä, jonka sydän tykytti tuhatta ja sataa. Ruuna napsi pari ruohotuppoa hirmu varovasti. Minua jännitti lisää kun aistin hevosen jännityksen. Hevonen kimposi yhtäkkiä päänsä pystyyn ja silmät suurina tuijotteli horisonttiin. Sitten vasta alkoikin jännittää. Nyt se varmaan lähtee käsistä... Ruunankin jännitys kasvoi. Se otti pari syöksyaskelta lyhyessä riimunnarussani ja lähti kiertämään ympyrää naru kireällä. Hyvä ihme kuinka minua silloin jännitti. Koitin varmaan tärisevällä äänellä "rauhoitella" ruunaa, mutta auta armias kun omalla käytökselläni juuri aiheutin hevosen olotilan! Tilanne päätyi siihen, että hevonen hyppäsi pystyyn edessäni. Kauhusta jäykkänä sain jotenkin ihmeen kaupalla talutettua sinkoilevan hevosen (roikuttua perässä) takaisin tallin ovista sisään.


Myöhemmin tajusin ilmiön syyn. Hevonen on äärettömän herkkä aistimaan erilaisia tunnetiloja. Eikä tuo kai mikään ihmekään ole, ihan jo luonnon oma mekanismi villihevosten selviytymistä edistämään. Näistä asioista on muuten paljon syvällisempää asiaa tuolla toisessa blogissani! En tässä enempiä lähde tiedepuolta analysoimaan.. :) Kuitenkin, hevonen heti alkuun aisti ilmassa olevan jännitykseni, ja ryhtyi sitten kimpassa kanssani jännittämään mahdollista pusikossa vaanivaa sapelihammaskissaa. Jonka minä olin itse sinne luonut.

Tästä ilmiöstä viisastuneena päätin myöhemmin hyödyntää tuota hevosen herkkää tunnevaistoa.

En tiedä tarkalleen miksi, mutta Rikun kanssa vastaavanlaista jännitystä ei ollut. Suhtautuminen omaan hevoseen on aivan eri, jo ihan alusta alkaen. Ehkä alitajuntaisestikin tietää, että sen kanssa on vain pärjättävä. Jonkunlainen psykologinen tila siinä vallitsee. Ja toki hevosen oma, itsevarman rauhallinen persoona lisää ihmisen rentoutta. Äkkiä näin että ei ole olemassakaan mitään jännittämisen aihetta.

Ensimmäinen konfliktimme Rikun kanssa tapahtui laitumella. Rikun tulosta ei ollut kulunut kauaa. Olin hakenut hevosen kiinni, ja läksin taluttamaan sitä kohti porttia. Muutaman askeleen jälkeen alkoi kunnon rynnistys narussa. Minä suutuin! Ei oman hevosen kanssa kävelyn kuulu olla tälläinen vetokisa, että ihmistä viedään "kun pässiä narussa"! Nykäisin narusta ja hypähdin Rikun eteen. Kasvoin pituutta ainakin neljä metriä ja tömistelin hevosta kohti maa täristen (ehkä hieman liioiteltuna, painoin tuolloin ehkä 40kg). Itsevarmuuteni oli vuorien korkuista sillä hetkellä. Riku pysähtyi laakereilleen kuin ihmeen kaupalla, ja lähti kiltisti peruuttamaan. Se oppi jotain minusta. Ja minä itsestäni.

Tämä oli hyvin arkipäiväinen näky. Ei se sentään puuhun koskaan 

kiivennyt perässä..

Toinen kerta oli aidosti vaarallinen. Riku käyttäytyi todella uhmakkaasti kerran kun alkuaikoina tulin laitumelle. Laitumen perukoilta vastaan laukkasi hurjassa mielentilassa Riku, joka näytti tulevan päälle. Taisin siinä muutaman sekunnin murto-osan ehtiä miettimään miten toimin. Hevonen selvästi haki tuolloin omaa paikkaansa laumahierarkiassa. Ja oli muutenkin jostain syystä aivan ylikierroksilla. Ehdin käydä läpi päässäni, että nyt jos väistän, väistän aina. En edes kerennyt ajatella päällejuoksemismahdollisuutta. Päätin jämäkästi olla väistämättä. Tässäkin tilanteessa edellisen kerran onnistumisesta vahvistuneena kasvoin jättiläiseksi. Kohtilaukkaava ruuna juoksi hyvin tuimaa ilmettäni kohti, ja minä röyhistin mahtailevana rintaani. Tahtojen taisto oli valtava. Kumpi väistää? Tästä olisi saanut oivallisen vedonlyönnin kohteen johonkin viihdeohjelmaan..

Riku teki valtavan jarrutuksen edessäni ja pyörähti samantien takaisin kohti tulosuuntaa. Minä otin mahtavia juoksuaskeleita vihaisesti hevosen perässä. Näin ei enää koskaan!!

Näin jälkeenpäin ajateltuna, onneksi mitään ei sattunut. Vuorenkokoinen itsevarmuuteni ei olisi paljoa pelastanut, jos hevonen olisi ollut niin hupsu että olisi juossut tylyn viileästi päältäni. Kuitenkin aika mieleenpainuva kokemus sekin. Eikä vastaavaa tilannetta tullut enää koskaan. Voimakastahtoinen hevonen tarvitsi välienselvittelyn, ja sen se sai.

Hevosen käyttäytyminen ilmentää varsin monenkirjavasti sen suhdetta ihmiseen. Ihminen mielletään ainakin siinä määrin osaksi laumaa, että ihminen saa/ottaa paikkansa laumahierarkiassa. En tiedä miten tämä kuvio toimii niiden yksilöiden kohdalla, joiden hoitajat/käsittelijät vaihtuvat jatkuvasti. Usein hevosen käsittelytilanteet monilla isommilla talleilla keskittyvät "spesiaaliin" hoito- tai ratsastuskäsittelyyn, mutta varsinainen lauman kanssa tapahtuva toimettoman vapaa-ajan viettäminen on vähäisempää.


Minä lähestulkoon asuin laitumella. En hevosta käpälöiden, kunhan vaan olin paljon läsnä. Istuskelin kivillä, tein monesti läksyjä jonkun kiven päällä. Monesti myös kiipesin isoon mäntyyn nauttimaan ihanasta ilta-auringosta. Ehkä sen takia Rikusta tuli sellainen seuraaja. Ja myös sen kehittyneen kunnioitussuhteen ansiosta. Meillä oli loistava kaverisuhde, jossa minä olin laumanjohtaja. Uskon, että se koki minut täydellisesti osaksi laumaa.

Lopulta suhteemme oli varsin mainio. Pidin Rikua monesti vapaana lenkillä, ja se seurasi kuin koira. Kuvat Rikusta ovat valitettavasti ulkoisella kovalevylläni, mutta lisäilen niitä jälkeenpäin kun ehdin. Ratsastin paljon varusteetta. Ravailin ja laukkailin maastossa pelkkä tukko harjajouhia kädessäni. Osasimme varsin hyvin ennakoida toisiamme. Teimme varusteetta -retkiä jopa maantielle joskus. En kyllä enää ihmettele, miksi vastaantulevat autoilijat katsoivat hieman pelokkaina menoamme tienpiennarta pitkin.. Mutta silloin en tajunnut. Ja ehkä hyvä niin! Tulipahan uhkarohkeilla tempauksillani nähtyä, mihin näistä eläimistä voi parhaimmillaan olla..

Seelan kanssa sitä olikin sitten taso-odotus korkealla!

-Emilia