Hevosia

Samalla innolla vielä nykyäänkin! 

Taustoillahan se on aloitettava. Eihän mihinkään elämässäni tapahtuneisiin asioihin voi viitata, jos kukaan muu ei tiedä mistä höpisen.

Hevosia, hevosia! Niistähän täällä suunnittelin kirjoittaa. 

Hirmuinen palo hevosia kohtaan alkoi jo hyvin pienenä.. Ehkä hyppään silti ajassa hieman eteenpäin, vaikka lapsuuden heppaleikeistä on muistoja vaikka pienen novellikokoelman verran!

Pikkuisen nyt silti kerron. Innostus kyseiseen eläinlajiin taisi olla pitkälti äitini aikaansaannosta. Äiti kiikutti minut jo varhain jos minkäkin ponin selkään aina kun tilaisuus koitti. Äiti oli harrastanut varsinkin nuorempana aktiivisesti hevosia, kunnes sitten isosiskoni kanssa aloimme täyttää äidin elämää vähän toisenlaisella aktiviteetilla saavuttuamme maailmaan.

Ja isosisko tietenkin oli nuoremman silmissä maailman suurin esikuva. Mitä sisko edellä, sitä pienempi sisko perässä.. Marin kanssa siirryttiin vähitellen barbien leikkiponeista oman mielikuvitustallin luomiseen. Päivät pitkät riitti mukavaa aktiviteettia kun raahattiin onnessamme puolimädäntynyttä, ojan pientareilta kerättyä heinää pihamme ulkovarastoon. Pitihän ison mielikuvitustallimme hevosille olla talven varalle ravintoa..

Alkeiskurssi paikallisessa ratsastuskoulussa oli unelmien täyttymys. Olin tuolloin seitsemän. Kypärä vinossa opin ratsastuksen perusteet pienellä ja muistaakseni vähän ilkeällä shetlanninponilla. 

Siitähän se todellinen unelmointi alkoi. Oma hevonen..

Vuodet kuluivat ja ratsastuskouluissa kertyi lisää kokemusta ja taitoa. Auttelin ahkerana tallihommissa ja koitin imeä itseeni tietotaitoa kuin pesusieni. Tiedätte semmoiset yli-innokkaat tallitytöt, jotka tuppaavat roikkumaan jaloissa aamusta iltaan kinuamassa lisähommia.. Olin juuri sellainen. Kai ne pitenevät koulupäiväni olivat tallinpitäjän hermojen pelastus.

Uskon että on paljon ihmisiä, jotka voivat samaistua juuri näihin tunnelmiin!

Ajattelen todella kiitollisena lapsuuttani ja nuoruuttani. Sain paneutua jo nuorena hevosharrastukseen aika perusteellisesti - kiitos vanhempieni! Ratsastuskoulussa vietettyjen vuosien jälkeen koitti se ihmeellinen päivä, kun omassa tallissa olikin omia hevosia. Tänä kesänä tulee täyteen 11 vuotta hevosenomistajuutta. Hui. Olisin varmasti aika toisenlainen ihminen ilman omassa pihassa ollutta hevostallia, josta sai nuorella iällä haukata ison palasen vastuunkantoa. 

Ensihevoseni Riku opetti minulle aivan valtavasti. Rohkeutta, itsevarmuutta, kypsyyttä ja kykyä ymmärtää äänetöntä puhetta. Tulen varmasti mainitsemaan kyseisen hevosen useasti tässä blogissa - siitä myöhemmin lisää.

Mutta sitten kohti nykyisyyttä! 

Seuraava päivitykseni aloittaa Seelan tarinan.