Shade

Seelan tulo

Viimeiset elokuun päivät vuonna 2011 käänsivät uudenlaisen sivun elämässäni.

Samaisen vuoden keväällä olin saanut painaa valkolakin päähäni, ja tuleva välivuosi antoi sopivan sauman pohtia hevoskuvioita uudelleen. Koulu olisi tältä erää tauolla, ja töiden ohella olisi oikeasti aikaa panostaa hevosharrastukseen entistä enemmän. Näitä ajatuksia silloin haudoin. Haudoin jopa niin paljon, että välillä havahduin löytämään itseni hevostalli.net:n markkinoiden syövereistä.. Ihan tosissaanko, toinen hevonen?

Rikukin kaipaisi pian uutta seuralaista. Seurahevosena ollut tamma oli muuttamassa muualle, joten jotain oli kuitenkin kehitettävä.

Ihmeellisesti asiat sitten ratkenikin. Siskoni oli miehensä kanssa häämatkalla, ja suhteellisen sosiaalisena henkilönä tutustui ulkomailla lentokentällä suomalaiseen seurueeseen. Puhetta tuli -arvatenkin- hevosista. Yksi naisista kertoi omasta tammastaan, jonka ravivalmennus oli vasta lopetettu. Ilmeisesti liiallinen kuumuminen ja ylitsevuotava laukkaherkkyys olivat sulkeneet haaveet ravihevosen elämäntehtävästä. Seela ei ollut juossut edes koelähtöä.

Matkan jälkeen siskoni Mari vihjasi minulle kotia etsivästä Shadesta. No kuinka ollakaan..

Pian koitti kaunis kesäpäivä, kun lähdimme suuntaamaan Etelä-Suomeen. 

Tamma vaikutti tavattoman sievältä. Juuri 6 vuotta täyttänyt Seela odotti meitä laitumella ja suhtautui tyynen rauhallisesti pällistelevään ihmispopulaatioon. Seelalla oli koitettu aikaisemmin satulaa selkään, ja joku oli kuulemma käynyt istumassa kyydissä ennen ensi kohtaamistamme. Eli ratsuihmisen silmissä täysin osaamaton.

Ensimmäiset kuvat Seelasta. Herkkä tamma otti kontaktia hyvin sievästi ja maltillisesti uusiin ihmisiin.

Ehkä rohkeuteni hommata täysin "viraton" lämminverinen perustuikin niin totaalisen yksinkertaisille vaatimuksilleni: Omistin jo ratsun, nyt kiikarissa oli seurahevosen virkaan soveltuva eläin. Terveys ja luonne, eli hyvä käsiteltävyys, olivat ainoat kriteerini. Olin henkisesti valmis ottamaan hevosen, joka itse ajan kuluessa tulisi näyttämään minulle kykynsä, kapasiteettinsa ja toki myös rajansa. 

Meidän edullinen lähtöasetelmamme toimi oivallisena ponnistuslautana tulevaan: Asenteeni Seelaa kohtaan oli täysin vailla ennalta määritettyjä tavoitteita. Hevonen sai oman paikkansa ilman minkäänlaisia suorituspaineita tai ennaltamäärättyjä käyttötarkoituksia.

Koin myös olevani "valmis" tälläiseen raakileeseen. Täysipäiväistä hevosenomistajuutta oli takana 6 vuotta, ja ongelmatilanteiden ilmaantuessa tukiverkosto olisi hyvin lähellä. Nyt aikuistuneempana myönnän, että ratkaisuni oli hyvin lapsenomaisen rohkea. En tajunnut mitään siitä maailmasta, mistä Seela tajusi: ravitouhuista. Seela ei tajunnut mitään minun ratsumaailmastani. Minä hallitsin ratsukoulutuksen lähinnä teoriatasolla. Kuulostaa ihan karmealta yhtälöltä..

Ehkä nämä seikat eivät niin häirinneet minua juuri niiden tavoitteiden puuttumisen ansiosta. Ajattelin, että mikään ei voi mennä pilalle jos elän vain päivä kerrallaan hevosen ehdoilla. Asianmukaisen hoidon ja olosuhteet tarjoamalla lähdemme rakentamaan hiljalleen suhdettamme.

Niinpä sitä sitten tuli haudottua ajatuksia muutama päivä oman pään sisässä. Ensikohtaaminen oli pelkästään positiivinen ja terveys- & luonnekriteerit vaikuttivat pintapuolisesti täyttyvän. 

Tosiasiassa, eihän semmoinen "käytiin kerran katsomassa" kerro yhtään mitään. Aika vasta näyttää. Luottavaisin mielin siis olin! Ja kun vettä oli jo myllyssä valmiiksi, voitte arvata mihin päädyin tamman hankkimista pohtiessani. Muutama päivä kului, ja..

29.8.2011 oli maanantaipäivä. Aamutuimaan auto lähti kohti eteläisempää Suomea. Tiedättekö sen tunteen, kun aurinko paistaa vielä alhaalta ja kotitieltä käännytään taipaleelle tyhjä hevoskoppi perässä? Jännitti. Kutkutti. Onkohan tässä mitään järkeä? Onneksi mukanani oli uskollinen luottokuskini, rakas ystäväni naapurista. Siinä seurassa ne villeimmätkin perhoset mahassa hieman rauhottuvat.

Se on menoa!

Matka tuntui todella pitkältä. Ainahan se tuntuu kun jotain hirveästi odottaa. 

Perillä ei sitten mennytkään enää niin kauaa. Seela sai jättää kaikelle tutulle hyvästit. Oli haikeaa rikkoa kahden olennon välinen kiintymys viemällä tamma omistajaltaan: Samalla itse olin hyvin luottavainen tulevaan, sillä kaikesta ilmeni että hevonen on saanut kasvaa ja elää hyvässä hoidossa tämänastisen elämänsä. Lastaus sujui täydellisesti.

Tulomatkalla kopissa oli hyvin hiljaista. Mitä lie kaveri miettinyt ikkunasta katsellessaan. Auton sisällä oli hiljaista myös. Olin aika soikea onnesta.

Hieman hämmentynyt kaveri..

Yhdet kahvit juotiin puolimatkassa. Seela mutusti rauhassa heiniä kopissa. Jännitin selvästi paljon enemmän kun hevonen.. Muistan pohtineeni huoltoasemalla antaumuksella kuinka menetellä kopin ilmanvaihdon suhteen.. Mihin asentoon ikkunat? Oliko se jo hyvä? Pitäiskö tota kuitenkin vähän vielä avata? Joskus yksinkertaiset asiat saattaa jossain mielentilassa olla kovinkin monimutkaisia.. Samalla hätäilin jo valmiiksi Rikun suhtautumista tähän uuteen tulokkaaseen. 

Viimein auto kääntyi takaisin omalle pihatielle. En muista mitä sitten tapahtui. Kaikki jännitti ihan kamalasti. Olen aina ollut kova jännittäjä tälläisissä tilanteissa! Hyvin kaikki toki sujui, mutta seuraavat mielikuvat ovat laitumelta, kun otin onnessani kuvia kaveruksista. 

Sinä päivänä oli rakkautta ilmassa. Lähes jo kolmiodraaman ainekset. Riku rakastui kovasti sievään ja siroon naisystävään. Ja samoin minä.